Olen saanut tehdä töitä suomalaisten perheiden ja Suomeen muuttaneiden nuorten kanssa pari vuotta. Työt alkoivat samaan aikaan, kun koronavirus rantautui Suomeen, rajoittaen monta suunnitelmaa, mutta samalla haastaen kekseliäisyyttä. Vaikeuksista huolimatta, projekti edistyi. Hienoimpia asioita, oli huomata ihmisten korostunut kiinnostus olla avuksi toinen toisilleen, joka johti siihen, että hankkeen kummiperhetoiminta edistyi pandemiasta huolimatta.
Moni perhe halusi avata ovensa yksin Suomessa asuville nuorille, ottaa siiven alle ja tarjota yhteisöllisyyttä siitä huolimatta, että koronarajoitukset asettivat kaikille osallistujille suuriakin haasteita. Nuoret olivat innokkaita vastaanottamaan kummiperheen tuoman tuen: ”olen todella kiitollinen, koska olen tässä maassa yksin, minulla ei ole ketään. Tämä on mun perhe, haluan olla ihan loppuun heidän kanssa.” mutta myös omalta osaltaan halukkaita tarjoamaan tukensa ja apunsa perheille.
Helmikuussa länsimaailmaa järkyttänyt Ukrainan sota ei ole juurikaan antanut kenellekään hengähdystaukoa pandemialta. Maailmaa koettelevat vaikeudet eivät näytä laantuvan, pitävän taukoa tai kesälomaa. Asiat, jotka tuntuvat tapahtuvan kaukana, kiirivät nopeasti lähelle ja haastavat ajatuksiamme järjestyksestä, turvasta ja rauhasta. Nopeasti ja yllättävästi muuttuva maailma lisää turvattomuuden tunnetta – mitä silloin kannattaa tehdä?
Seuratessani kummiperhetoiminnan osallistujia, vastaus tuntuu selkeältä. Heidän tapa toimia tuntuu yksinkertaiselta, mutta syvälliseltä. Katso ympärille ja ojenna auttava kätesi. Pysy liikkeessä, älä lannistu tai lamaannu. Avaa kodin ovi, toivota vieras tervetulleeksi. Tervehdi tuntematonta. Ystävysty. Kata ylimääräinen lautanen tulijalle. Hymyile. Sano kaunis, kannustava sana.
Vaikka sanotaan, että ainoa pysyvä asia on muutos, näyttäisi siltä, että keskinäinen tuki, avunanto ja yhteisöllisyys kulkevat aikakaudesta toiseen punaisena lankana läpi ympärillä tapahtuvien muutosten. ”Ei kakkua olla ikinä rahalla tehty. Vaan sydämellä.” kertoi yksi perhe. Nuori taas sanoi: ” joskus mun ystävät nauraa mulla, miks sä teet tuollaista vapaaehtoistyötä, sä et saa edes mitään rahaa”. Näin, että minä voin auttaa toista. Sitten mulle tuli ihan positiivinen mieli. Ei pitäisi vain katsoa omaa elämää, ja ongelmia vaan katsoa mitä minä voin tehdä hyvää toiselle. Se auttaa tosi paljon. Nyt minulla on sellainen positiivisuusongelma!”
Vaikka muutokset tulevat jatkumaan, on vakauttavaa nähdä, että punainen lanka kulkee vahvasti ihmisten sydämissä. Tätä punaista, yhteisöllisyyden ja välittämisen lankaa tulee jatkossakin vaalia ja yhdessä vahvistaa. Tämä luo sitä turvallisuuden tunnetta muutoksen keskellä.
Funlayo Vesajoki
