Viime viikko oli rasismin vastainen viikko. Rasismi, rodullistaminen ja ihmisten lokerointi on aikamme suurimpia haasteita.
Olen asunut Suomessa 40 vuotta. Muutin äitini kanssa Yhdysvalloista vuonna 1981. Asuimme lyhyen aikaa Varkaudessa, jonka jälkeen muutimme Savonlinnaan. Yhtenä päivänä matkalla kouluun, äiti pysäytti minut ja sanoi: “sinua saatetaan kohdella eri tavalla ja jotkut saattavat luulla, että olet vähemmän älykäs vain ihonvärisi tähden. On sinun vastuullasi todistaa heidät vääräksi.” Olen monta kertaa elämäni aikana miettinyt äitini sanoja. Ne ehkä kuulostavat aikuisen korvaan karuilta, mutta 9- vuotiaalle minulle ne olivat vapauttavat. Kaunistelemattomat sanat auttoivat minua ymmärtämään sen, minkä olin jo intuitiivisesti huomannut, mutten ollut vielä pystynyt itselleni sanoittamaan. Tajusin, että ihmiset pitivät minua erikoisena ihonvärini takia.
Pikkuhiljaa, erilaisten kokemusten kautta, rupesin näkemään, että minulla oli valta vaikuttaa ihmisten ajatuksiin minuun liittyen. Opin, että elämässä pääsee pitkälle ja siitä saa paljon irti, kun on avoin, olettaa parasta ihmisistä ja pitää hymyn herkässä. Asia, joka on aina ollut minulle melko helppo juttu. Sen sijaan, että koin olevani uhri kielitaustani, ihonvärini tai uskontoni takia, koin että minulla on merkitystä. Että, ihonvärilläni, kielelläni, uskonnollani on merkitys.
Hitaalta tuntuvan alun jälkeen sain ystäviä ja suomen kieleni parani. Avoimuuteni ihmisten kysymysten kanssa paransi vuorovaikutustaitojani. Sosiaaliset verkostoni laajenivat ja ystävyyssuhteeni syvenivät.
Ja pikkuhiljaa rakastuin suomalaisiin. En sen takia, että Suomalaiset voittivat talvisodan, tai koska Kekkonen oli niin kova jätkä tai koska on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan siksi, että rupesin ymmärtämään suomalaisia ja samalla myös itseäni paremmin.
Kaikki se tapahtuu keskustelujen ja kysymysten kautta. “Mistä sie oot?” “Saanko koskettaa siun hiuksia?” “ajattelet sie enkuks vai suomeks?” “millä kielellä sie näät unia?”. Aivan mahtavia kysymyksiä! Ja sitä sitten ihmetellään yhdessä, että niin milläköhän kielellä unet yleensä ovatkaan? Ja onhan minun hiukset aika hauskan tuntuiset, niin kuin mielestäni sinunkin.
Samanlaisuus ei aina tuo ihmisiä yhteen, siinä missä erilaisuus ei aina erota ihmisiä. Tärkeintä on kuulla ja nähdä se sydän siellä toisessa, ymmärtää oma valta vaikuttaa positiivisesti ja rakentavasti sekä vilpitön halu ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Vaikka rasismin vastainen viikko on jo päättynyt, toivon, että voimme jatkaa tätä ihmisyyden ihanaa uteliasta ihmettelyä, avoimesti ja hymyssä suin.
–Funlayo Vesajoki