On helppoa löytää sanoja, jolla kuvailla niitä negatiivisia ilmiötä, joita näemme ympärillämme, mutta on vaikeampaa, ja joissakin tapauksissa mahdotonta, löytää sanoja kuvailemaan niitä positiivisia ilmiöitä ja prosesseja, jota kohti yhteiskunnan tulisi pyrkiä edistymään. Sodan vastakohta on rauha, nationalismin vastakohta järkevä kansallismielisyys, mutta mikä on polarisaation vastakohta? Entä rasismin? Pystyäksemme etenemään, meidän täytyy tehdä työtä sen eteen, että hahmotamme mitä oikeastaan haluamme, ei vain sitä, mitä emme halua. Suojellessamme omenapuun taimenta talvella rusakoilta, emme tee sitä vain huvin vuoksi, vaan siinä toivossa, että suojaamalla puuta saadaan nauttia syksyllä omenasatoa ja talvella omenahilloa. Selkeä mielikuva päämäärästä, hillosta, lisää motivaatiotamme suojella omenapuuta.
Nyt on se aika, jolloin meidän täytyy haastaa itseämme kuvittelemaan mahdollisuuksiamme, kirkastaa mielissämme, mitkä ovat ne yhteiset ylevät päämäärät, joita kohti liikkua. Kieli on väline, joka auttaa meitä pyrkimyksessämme kuvitella, kuvailla ja välittää toinen toisillemme mielissämme tapahtuvia ajatusketjuja. Yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin kärjistyessä kärjistymistään, ajatusten ja dialogin polarisoituessa ja samaan aikaan maailman tilanteen kriisiytyessä entisestään, useampi haaveilee jostain muusta, kuin alati lisääntyvästä ideologisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vastakkainasettelusta. Jos yhteiskunnallinen polarisaatio on vastakkainasettelua, olisiko sen vastakohta yhteen tuleminen, lujittuminen, yhtenäistyminen?
Positiivisen kehityksen aikaansaamiseksi tarvitaan siis selkeä mielikuva päämäärästä. Päämäärän selkiyttämiseen tarvitaan dialogia – rakentavaa keskustelua. Keskustelu on olennainen osa asioiden ymmärtämisessä. Esimieheni usein sanoo ”ei kaikki viisaus istu minun päässäni”. Tarvitsemme siis toisiamme, jotta pystymme rakentamaan mahdollisimman eheän, kattavan ja ajankohtaisen ymmärryksen kokonaiskuvasta. Mutta miten rakennetaan rakentavaa keskustelua? Ja onko rakentava keskustelu itse päämäärä, vai onko tämän takana yhteiskunnan ja yksilön hyvinvoinnille vielä tärkeämpi päämäärä?
Osallistuessamme rakentavaan keskusteluun, tarkoituksena ei tulisi olla pelkästään oman henkilökohtaisen mielipiteen esittäminen, vaan syvällinen neuvonpito osallistujien kesken. Väittelystä, puolueellisesta ja julkisesta mielipiteenmuokkauksesta tulisi kokonaan luopua: ja pikemminkin vilpittömästi, irrottautuneesti ja kärsivällisesti pyrkiä muodostamaan mahdollisimman eheä ymmärrys käsiteltävästä aiheesta. Tuloksellisimmat keskustelut olen onnekseni päässyt käymään silloin, kun keskusteluun on osallistunut eri taustaiset osallistujat, jotka kaikki vain haluavat ymmärtää kokonaisvaltaisemmin kyseistä kysymystä tai teemaa. Irrottautuneisuuden ilmapiiri itse asiassa luo luottamusta keskustelijoiden välille ja joka kerta lopputulos on ollut hyödyllinen kaikille osapuolille, vaikka he tulisivatkin hyvin eri näkökulmista, koulutuskunnista tai organisatorisista taustoista. Ei ole kertaakaan käynyt niin, ettei tämä toimintatapa olisi ollut hedelmällinen. Näissä tilanteissa keskustelun päämäärän takaa on löytynyt toinenkin päämäärä: asioiden yhteinen edistäminen.
Alati muuttuvassa ja haastavassa maailmantilanteessa tuntuu todella hyvältä, että osataan tunnistaa ja tunnustaa toinen toistemme tekemää tärkeää työtä yhteiskuntamme rakentamisessa. Kotoutumisen tukena (kotoutumisentukena.fi) valokuvanäyttelyssä viranomaiset nostivat maahan muuttaneiden perustamien järjestöjen osaavaa työtä valokeilaan ja avaavat näiden kuvien kautta myös mahdollisuuden dialogille ja ymmärryksen kartuttamiselle. Koko Suomea kiertänyt ja Jyväskylässäkin vierailleessa näyttelyssä näkee yhdessä tehdyn työn kauneutta. Jatketaan tätä; yhteistyötä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä, rakennetaan siltoja toistemme välille ja tehdään pieniä rauhan tekoja rakentavien keskustelujen kautta.
Funlayo Vesajoki
